Kissapedot - 8. Nyt menetettya

Santtu itki sydäntä särkevästi ja Sune huusi ja kirosi naisen vetäessä häntä kädestä kauemmaksi isästään, hän taisteli vastaan kaikin voimin.
”Isä! Älä anna heidän viedä meitä pois! Isä! Isä! En enää ikinä unohda hakee Santtua! Kuulitko isä! Mä lupaan! En unohda! Mä haen sen kyllä!” Hän huusi. Isä ei kuitenkaan tehnyt mitään. Tuo seisoi hartiat lysyssä oven vieressä, kasvot synkkinä, kykenemättä katsomaan lapsiinsa. Päällään samat vaatteet kuin eilen ja ehkä myös toissapäivänä, haisten viinalta niin kuin niin usein tätä nykyään. Carlon sydäntä särki kuulla lastensa huudot. Mutta häntä oli varoitettu, olisi paljon pahempaa jos hän tappelisi vastaan. Ei päästäisi lapsiaan lähtemään. Hän ei silloin ehkä ikinä saisi heitä takaisin. Mutta jos hän nyt päästäisi lapset menemään, parantaisi tapansa ja hankkisi työnsä takaisin, hän voisi nähdä lapsensa jälleen.
Sune tuijotti isäänsä ja kurotti välillä käsiään tuota kohti samalla tavalla kuin Santtu, yrittäen tapella vastaan. Tämä oli hänen kotinsa. Heidän kotinsa. Heidän kaikkien. Äiti oli asunut täällä.
Santtu itki ja kirkui, silmät mustanaan pelkoa. Sune yritti repiä itseään irti virkavallan otteesta, mutta aina nainen onnistui tarttumaan häneen uudelleen.
”Te pelotatte häntä! Päästäkää irti! Päästä!” Hän kiljui yrittäen turhaan repiä itseään aikuisten otteesta päästäkseen sisarensa luokse. Tyttö työnnettiin autoon ja pian hänet perässä, mikä oli helpotus sinänsä. Ainakin hän saisi olla siskonsa kanssa. Santtu lähes tulkoon hyökkäsi halaamaan veljeään, itkuisena ja pelosta vapisten. Sune hyssytteli, tuijottaen ikkunan läpi isäänsä. Miksi tuo ei tehnyt mitään? Miksi tuo ei auttanut heitä? Miksi heidät vietiin vain pois? Ei olisi mitään hätää hän suojelisi siskoaan.
”Mä oon tässä Santtu. Mä oon tässä, sul ei oo mitään hätää. Ei mitään hätää.” Hän vakuutteli katsoen auton takaikkunasta isänsä loittonevaa hahmoa. Isä näytti luovuttaneelta. Täysin turralta. Tuo ei ollut tehnyt mitään sitten äidin kuoleman. Paitsi juonut. Sune käänsi uhmakkaan katseensa peiliin, josta sosiaaliviranomainen katseli heitä. Nuo eivät näkisi hänen itkevän. Eivät vaikka mikä olisi. Sillä sekunilla hän päätti, ettei hän ikinä itkisi muiden nähden. Ei ikinä, eikä hänen siskonsakaan pitäisi. Niinpä hän tarttui siskoaan poskista ja kohotti tuon päätä.
”Shh. Lopeta Santtu. Saariset ei itke. Ei koskaan. Tajuatko? Saariset ei itke. Me ei anneta sitä tyydytystä muille. Tajuutsä?” Sune kysyi miltei ravistellen siskoaan, joka tuijotti häntä pyörein ja pelokkain silmin, jotka olivat täynnä kyyneliä. Sune pyyhki tytön poskia ja silitti hiuksia. Hän halusi kuulla tytön kehräävän niin kuin tavallisesti ja hän halusi hätistellä mustan värin pois lapsen silmistä, nähdä sen sinisen mikä niihin kuului.
”Muista se Santtu. Saariset ei ikinä itke.”, hän vakuutti, katsoessaan siskoaan, joka nikotteli, yrittäessään tukahduttaa nyyhkytyksensä. Vielä yksi kyynel valui hänen poskelleen, ennen kuin tyttö lopetti itkunsa ja makasi hiljaa veljensä sylissä. Kahlehdittuna turvavöihin ja matkalla uuteen ja vieraaseen kotiin. Sune silitteli Santun hiuksia koko matkan, kunnes auto pysähtyi. Nainen avasi oven ja nappasi Santtua ranteesta. Santtu alkoi huutaa ja Suneen iski paniikki. Mitä nuo olivat tekemässä? Mihin hänen siskoaan vietiin?
”Ei! Mitä te teette?! Ei! Santtu on mun sisko! Te ette voi viedä sitä! Mä lupasin et mä pidän siit huolta! Mä lupasin!” Sune kirkui avaten turvavyönsä, samassa kuitenkin toinen, autoon jäänyt virkailija tarttui häntä käsivarresta ja hän yritti repiä tuon sormia irti. Santtu huusi ja potki, naisen viedessä häntä kauemmas, kohti odottavaa pariskuntaa. Tytön huuto kohosi korvia vihlovaksi kirkunaksi.  
”Santtu! Muista Santtu! Muista! Saariset ei itke!” Sune huusi Santun perään, sosiaalivirkailijan pidellessä häntä väkisin aloillaan.
”Mä tuun hakee sut Santtu! Mä haen sut pois!” Hän lupasi vielä nähdessään viimeisen kerran tytön epätoivoiset, mutta kyynelettömät kasvot tuon rimpuillessa, ennen kuin ovi pamautettiin kiinni. Silloin Sunesta tuntui kuin häneltä olisi viety kaikki ja hän lysähti auton penkkiä vasten, jaksamatta enää rimpuilla vastaan. Mitä se hyödytti. Hän ei saisi Santtua takaisin. Ei vielä, ei ehkä koskaan. Hän oli luvannut äidille pitävänsä huolta Santusta ja nyt hän oli pettänyt kummatkin vanhempansa.